Mitä on normaali elämä?
En minä ainakaan tiedä. Suurimmalle osalle se on kai sitä että viimeistään kolmikymppisenä on perhe, eli puoliso ja lapsi ainakin tuloillaan.. niin ja asuntolaina ja vakituinen työ ja rutiinit joiden mukaan täytyy elää jotta kaikki toimisi. Ja ystäviä ympärillä.

No. Minulla on noista "normeista" vain asuntolaina. Käyn toki töissäkin, mutta vakituista työpaikkaa minulla ei ole enkä taida sellaista halutakaan. Ja olen minä myös kolmekymppinen, Aavistuksen ylikin jo. Miestä en ainakaan tällä hetkellä kaipaa, vielä vähemmän lasta. Toki minäkin aika ajoin kaipaan elämääni jatkuvuuden tuntua ja silloin iskee pienen pieni vauvakuume, mutta järjellä ajatellen mielenterveyteni ei taitaisi kestää vauvaa. Kun ei se kestä seurustelusuhdettakaan.
 
Minun normaalielämäni käsittää oman asunnon, jossa kasvattelen huonekasveja ja rentoudun rauhassa ilman muita ihmisiä. Minun normaaliini ei mahdu suurta ystäväjoukkoa, ainoastaan Äiti, Isä, Veli ja sitten ystäviä jotka ovat kiinni minussa harrastuksieni tai työni kautta. Eli perheen lisäksi sellaisia ihmisiä joita näkee "automaattisesti" eikä yhtään ainutta sellaista jonka kanssa pitäisi nähdä ihan asioikseen.
Minua ahdistaa sellainen kaveeraaminen, joka vaatii minua soittamaan/meilaamaan/järjestämään aikaa tapaamiselle tai muuten vain uhraamaan omaa rauhan aikaani toisen ihmisen takia. Ystävät ovat mielestäni yliarvostettuja. Ne vain vaativat uhrauksia joita en ole valmis tekemään ja selvityksiä siitä kuinka olen aikani viettänyt sitten viime näkemän.

Pehmentääkseni hieman, on minulla yksi ystävä joka on onnistunut olemaan loukkaantumatta tylyydestäni. Joka ei ole minussa kiinni millään muulla siteellä kuin ystävyydellä. Mutta Hän onkin samanlainen kuin minä. Voimme olla vuosia näkemättä/kuulematta toisistamme, ja silti seuraavalla kerralla juttu jatkuu kuin viime kerrasta olisi aikaa vain päivä.  Eikä hän vaadi minulta enempää, eikä halua itselleenkään enempää. Muiden ihmisten vika onkin juuri siinä, että he luulevat että ystävyys vaatii jatkuvaa yhteydenpitoa.
On minulla myös serkku, jonka kanssa on samanlaista. Hän asuu (toistaiseksi) ulkomailla mutta hän on minulle silti tärkeä, samalla tavalla kuin ystävänikin.

Minä välitän vain harvasta ihmisestä aidosti, sillä tavalla että jaksaisin olla huolissani tosissaan. Perheestäni, serkustani ja muutamasta sukulaisesta. Enempään minulla ei ole energiaa eikä kyllä tahtoakaan. Olen toki aidosti empaattinen, ja kykenen (vähän liiankin hyvin) asettumaan kenen vaan asemaan tarvittaessa. Ja tilannekohtaisesti olen valmis toki toimimaan toisten parhaaksi, eikä niiden toisten tarvitse olla edes kavereitani. Mutta pitkällä juoksulla, EVVK.

Tuollainen yleinen empaattisuus on tarpeen ihan jo työnikin takia, sillä olen ammatiltani sairaanhoitaja. Välitän asiakkaistani siinä mielessä aidosti, että tahdon heillä olevan kaikki mahdollisimman hyvin ja ohjaamalla ja auttamalla yhdessä pyrimme siihen. Sama juttu harrastukseni parissa uintivalmentajana. Mutta kun työpaikan tai uimahallin ovet sulkeutuvat takanani, heidän täytyy pärjätä omillaan (tai ainakin ilman minua). Mitä se minun välittämiseni tai huolehtimiseni vapaa-ajalla heitä muka auttaisi. Eli ei ole minusta kiinni enää eli ei tarvitse välittää. Tunteita minulla ei juurikaan ihmisiä kohtaan ole, paitsi välillisiä.

Mielestäni elämässäni on kaikki hyvin. Ei tarvitse näytellä välittämistä rasittaville ihmisille ja saan olla rauhassa ja valita itse seurani.

Jotain on kuitenkin ollut pielessä. Toistuva keskivaikea masennus ei tule jos elämä on hyvin. Minusta tuntuu että pielessä on ollut se, että olen yrittänyt välittää. Olen yrittänyt tuntea. Ja siinä hommassa uuvuttanut itseni. Ensimmäinen masennusjakso tuli asuessani avoliitossa. Se hälveni sillä että erosin. Toinen jakso iski kun olin ollut sairaanhoitajan työssäni kaksi vuotta. Se hälveni sillä, että myönsin itselleni ettei minun tarvitse jaksaa kaikkea, ettei minun tarvitse näytellä välittäväni jos joku kuolee. Ja ettei minun tarvitse peittää omaa todellista persoonallisuuttani siihen että näyttäisin täydelliseltä työntekijältä.

Saa nähdä onko elämäni nyt oikeasti hyvin. Voi olla, että kun aloitan psykoterapian, alkaa paljastua kaikkea salattua painolastia ja huomaan että minulla onkin tunteet. Ehkä.