Mä olen tunneköyhä. En oikeasti välitä toisista ihmisistä ollenkaan. No joo, poikkeuksena tietysti perhe. Mutta kaikki muut ihmiset on oikeasti mulle ihan mitäänsanomattomia. Kyllähän minä tilannekohtaisesti välitän, mutta samaan aikaan mietin, kuinka tilanteesta pääsisin nopeimmin irrottautumaan. Ja kun tilanteesta on päässyt pois, niin eipä jää vaivaamaan muiden ihmisten asiat.

Onkohan tollainen ihan normaalia? Silloinkin kun olen seurustellut, niin ei ne tunteet ole kovin suuria olleet. Lähinnä olen innostunut ajatuksesta että mulla on seurustelukumppani, ja niistä välillisistä hyödyistä mitä seurustelemisesta seuraa (säännöllinen seksi, hellyys, joku joka ihailee MUA). Mutta se seurustelukumppani itsessään ei ole ollut se mihin olisin oikeasti ihastunut. Sen tajuaa jo siitäkin että sellaista aitoa välittämistä siitä mitä sille toiselle ihmiselle on kuulunut ei ole ollut.

Toisaalta, mä varmaan ahdistuisin kuoliaaksi jos joku oikea tunnereaktio pääsisi jostain syystä läpi. Ottaen siis huomioon sen oletuksen että aitoja tunteita minulla ei juurikaan ole ollut. Mähän musertuisin sellasen tunnetaakan alla, jos joku asia / ihminen olisikin oikeasti ihan hirveen kauheen tärkee.. Pelottavaa ajatellakin.

Vai onko se sittenkin niin, että ihmisillä on vaan tapana suurennella omia reaktioitaan, ja sen takia minä en koe tuntevani mitään. Että kaikki ihmiset oikeasti tuntevat aika köyhästi, mutta suggeroivat vain itsensä kuvittelemaan että rakastavat / vihaavat / ihastuvat /järkyttyvät ah niin suuresti?