Julmian Maailma2019-10-01T11:04:41+03:00Blog Integration Feed Generatorhttps://julmia.vuodatus.net/Julmiahttps://julmia.vuodatus.net/<![CDATA[Imurifilosofiaa]]> Siivosin just monta tuntia. Voi miksi en voi ottaa siivoustakaan rennosti. Minulla meni imurointiin noin kaksi tuntia, ja exällä samaan meni 15 minuuttia (vaikka se tiesi että mä oon tarkka ja imuroi ekstratarkasti omasta mielestään). Niin exä kävi viimeks imuroimassa kun minä olin niin loppu flunssan takia.
Mutta nyt on hyvä olla. Kävin suihkussakin! Eipä tarvi siivota sitten taas moneen viikkoon. Sain kukatkin järjestykseen ja laitettua kuntoon muutenkin. Ja missasin kaikki menoni tänään kun aamupäivällä oli niin saamarin paha olo; päähän koski kuin ei koskaan ja oksetti.
Olo oli kyllä älyttömän euforinen iltapäivällä kun unien jälkeen olo helpotti. Tuntui ihan kuin kasvot olisi olleet puuduksissa kun lihaksetkin oli pitkästä aikaa niin rentona (ja tämä euforia ei johtunut mistään lääkkeistä, kun en ollut ottanut kuin vain buranan ja panadolin). Varmuuden vuoksi olen ollut buranassa loppupäivän, en tahdo sitä helvetillistä oloa takaisin ihan äkkiä! ]]>2008-05-22T23:01:00+03:002019-10-01T11:04:30+03:00https://julmia.vuodatus.net/lue/2008/05/imurifilosofiaaJulmiahttps://julmia.vuodatus.net/<![CDATA[jännittää. tai sitten ei.]]> Viime aikoina kuitenkin olen huomannut ettei se niin yksinkertaista olekaan. Masennusjaksot on raottaneet maailmaa, jota en ole tiennyt olevan itsessäni olemassakaan. Enkä tiedä olenko valmis sinne sukeltamaan.
Elämä muuten sujuu. Olen vain ollut todella huonovointinen ja väsynyt. En tiedä onko tämä edelleen sitä virusta, mutta ei tämä masennusväsymykseltäkään tunnu. Etenkin herääminen tuntuu aamusta aamuun todella vaikealta, varsinkin jos TÄYTYY herätä herätyskelloon. ]]>2008-05-21T22:13:00+03:002019-10-01T11:04:32+03:00https://julmia.vuodatus.net/lue/2008/05/jannittaa-tai-sitten-eiJulmiahttps://julmia.vuodatus.net/<![CDATA[Itsetutkiskelua]]> Onkohan tollainen ihan normaalia? Silloinkin kun olen seurustellut, niin ei ne tunteet ole kovin suuria olleet. Lähinnä olen innostunut ajatuksesta että mulla on seurustelukumppani, ja niistä välillisistä hyödyistä mitä seurustelemisesta seuraa (säännöllinen seksi, hellyys, joku joka ihailee MUA). Mutta se seurustelukumppani itsessään ei ole ollut se mihin olisin oikeasti ihastunut. Sen tajuaa jo siitäkin että sellaista aitoa välittämistä siitä mitä sille toiselle ihmiselle on kuulunut ei ole ollut.
Toisaalta, mä varmaan ahdistuisin kuoliaaksi jos joku oikea tunnereaktio pääsisi jostain syystä läpi. Ottaen siis huomioon sen oletuksen että aitoja tunteita minulla ei juurikaan ole ollut. Mähän musertuisin sellasen tunnetaakan alla, jos joku asia / ihminen olisikin oikeasti ihan hirveen kauheen tärkee.. Pelottavaa ajatellakin.
Vai onko se sittenkin niin, että ihmisillä on vaan tapana suurennella omia reaktioitaan, ja sen takia minä en koe tuntevani mitään. Että kaikki ihmiset oikeasti tuntevat aika köyhästi, mutta suggeroivat vain itsensä kuvittelemaan että rakastavat / vihaavat / ihastuvat /järkyttyvät ah niin suuresti? ]]>2008-05-08T23:08:00+03:002019-10-01T11:04:34+03:00https://julmia.vuodatus.net/lue/2008/05/itsetutkiskeluaJulmiahttps://julmia.vuodatus.net/<![CDATA[Ihanan viileää]]> En tiedä miten kestän tämänkin kesän, töissä on taas kuuma ja ulkona on kuuma ja aina on hikinen, likainen olo... Toivottavasti tulee sateinen kesä. Toisaalta, onneksi Huvilalla on keskimääräistä helpompaa olla, kun siellä tuulee järveltä. Onneksi on sellainen pakopaikka.
Nukuin tänään kolmeen iltapäivällä. Ei taas oikein tällä väsymysasteella lähde tuo säännöllinen elämänrytmi. En ymmärrä miten taas noin väsyttää. Ei ole töitä, eikä muutakaan kuormittavaa koska olen lomalla, mutta silti väsyttää ja pieninkin fyysinen rasitus saa minut läähättämään. Voihan se tietenkin olla, että olen vain huonossa kunnossa ja liian läski, mutta tuskin nuo syyt olisivat iskeneet tällä tavalla yhtäkkiä. Toivottavasti tämä ei nyt taas ole masennuksen ensiairue. Olen sen verran väsynyt jatkuvasti, että kaikki tekeminen tuntuu lähinnä velvoitteelta, ja sitä myötä oirekuva alkaa muistuttaa masennustani. Mutta toivotaan nyt että tämä on vain virusta, koska en näe mitään syytä miksi nyt pitäisi masentaa.
]]>2008-05-07T22:21:00+03:002019-10-01T11:04:37+03:00https://julmia.vuodatus.net/lue/2008/05/ihanan-viileaaJulmiahttps://julmia.vuodatus.net/<![CDATA[Kasvit kasvaa ja sydän tykyttää]]> Toin mukanani kolme uutta pistokasta, en tosin ole jaksanut vielä laittaa niitä multiin kun on ollut kohtalaisen huono olo reissun jäljiltä. Olen nimittäin sairastanut jo kolmatta viikkoa yhtä ja samaa virusta. Voimat on täysin poissa, lihakset jatkuvasti kipeinä ja ääni ajoittain kadoksissa. hankin jo uuden lääkäriajan, alkaa huolestuttaa taas vaihteeksi että mikä minussa oikein on vikana. Kun ei nuo veriarvotkaan ihan kohdallaan ole viime aikoina olleet.
Ihana on olla taas pitkästä aikaa RAUHASSA. Ihan yksin. Oli minulla reissussakin kyllä oma hotellihuone, mikä sekin oli aiempiin reissuihin nähden luksusta, mutta silti mikään ei voita oman kodin rauhaa. Omat tavarat, oma ympäristö. Matkalla on kuitenkin 24h sidoksissa matkakumppaneihin. Matkaseura oli kyllä todella miellyttävää, ihmisiä jotka tietävät olla vaatimatta minulta mitään enempää kuin mihin olen sitoutunut, mutta yhdessäolo on silti tuossa mittakaavassa pidemmän päälle kuluttavaa.
Nyt pohdin vain, että kuinka jaksaisin tehdä nuo kasvihommat. Täytyisi laittaa parveke kesäkuntoon, tai edes aloittaa. Lisäksi banaaninpoikaset kaipaavat omiin ruukkuihinsa ja taimia pitäisi koulia. Ja sitten vielä se isoin homma; kirjovehka pitäisi jakaa kolmeen osaan ja vaihtaa isoon altakasteluruukkuun se isoin varsi. Mutta nyt en jaksa, ehkä huomenna. Onneksi on loma.
Eilen ehdin myös näkemään snookerin MM-finaalin. Onneksi ehdin, olisi harmittanut vietävästi jos olisin sen missannut. Ronnie oli nimittäin hienossa vedossa. Ja voitti. Voi ah kun se on niin seksikäs siinä kaikessa ylivertaisuudessaan. Hyvä puoli tässä sairastamisessa on ollut ainoastaan se, että ehti reissussakin rauhassa katsoa MM-turnausta kun ei päässyt vetämään reenejä. Snooker on hieno laji.
]]>2008-05-06T18:11:00+03:002019-10-01T11:04:39+03:00https://julmia.vuodatus.net/lue/2008/05/kasvit-kasvaa-ja-sydan-tykyttaaJulmiahttps://julmia.vuodatus.net/<![CDATA[normaalin määritelmää on mahdoton antaa?]]>En minä ainakaan tiedä. Suurimmalle osalle se on kai sitä että viimeistään kolmikymppisenä on perhe, eli puoliso ja lapsi ainakin tuloillaan.. niin ja asuntolaina ja vakituinen työ ja rutiinit joiden mukaan täytyy elää jotta kaikki toimisi. Ja ystäviä ympärillä.
No. Minulla on noista "normeista" vain asuntolaina. Käyn toki töissäkin, mutta vakituista työpaikkaa minulla ei ole enkä taida sellaista halutakaan. Ja olen minä myös kolmekymppinen, Aavistuksen ylikin jo. Miestä en ainakaan tällä hetkellä kaipaa, vielä vähemmän lasta. Toki minäkin aika ajoin kaipaan elämääni jatkuvuuden tuntua ja silloin iskee pienen pieni vauvakuume, mutta järjellä ajatellen mielenterveyteni ei taitaisi kestää vauvaa. Kun ei se kestä seurustelusuhdettakaan.
Minun normaalielämäni käsittää oman asunnon, jossa kasvattelen huonekasveja ja rentoudun rauhassa ilman muita ihmisiä. Minun normaaliini ei mahdu suurta ystäväjoukkoa, ainoastaan Äiti, Isä, Veli ja sitten ystäviä jotka ovat kiinni minussa harrastuksieni tai työni kautta. Eli perheen lisäksi sellaisia ihmisiä joita näkee "automaattisesti" eikä yhtään ainutta sellaista jonka kanssa pitäisi nähdä ihan asioikseen. Minua ahdistaa sellainen kaveeraaminen, joka vaatii minua soittamaan/meilaamaan/järjestämään aikaa tapaamiselle tai muuten vain uhraamaan omaa rauhan aikaani toisen ihmisen takia. Ystävät ovat mielestäni yliarvostettuja. Ne vain vaativat uhrauksia joita en ole valmis tekemään ja selvityksiä siitä kuinka olen aikani viettänyt sitten viime näkemän.
Pehmentääkseni hieman, on minulla yksi ystävä joka on onnistunut olemaan loukkaantumatta tylyydestäni. Joka ei ole minussa kiinni millään muulla siteellä kuin ystävyydellä. Mutta Hän onkin samanlainen kuin minä. Voimme olla vuosia näkemättä/kuulematta toisistamme, ja silti seuraavalla kerralla juttu jatkuu kuin viime kerrasta olisi aikaa vain päivä. Eikä hän vaadi minulta enempää, eikä halua itselleenkään enempää. Muiden ihmisten vika onkin juuri siinä, että he luulevat että ystävyys vaatii jatkuvaa yhteydenpitoa. On minulla myös serkku, jonka kanssa on samanlaista. Hän asuu (toistaiseksi) ulkomailla mutta hän on minulle silti tärkeä, samalla tavalla kuin ystävänikin.
Minä välitän vain harvasta ihmisestä aidosti, sillä tavalla että jaksaisin olla huolissani tosissaan. Perheestäni, serkustani ja muutamasta sukulaisesta. Enempään minulla ei ole energiaa eikä kyllä tahtoakaan. Olen toki aidosti empaattinen, ja kykenen (vähän liiankin hyvin) asettumaan kenen vaan asemaan tarvittaessa. Ja tilannekohtaisesti olen valmis toki toimimaan toisten parhaaksi, eikä niiden toisten tarvitse olla edes kavereitani. Mutta pitkällä juoksulla, EVVK.
Tuollainen yleinen empaattisuus on tarpeen ihan jo työnikin takia, sillä olen ammatiltani sairaanhoitaja. Välitän asiakkaistani siinä mielessä aidosti, että tahdon heillä olevan kaikki mahdollisimman hyvin ja ohjaamalla ja auttamalla yhdessä pyrimme siihen. Sama juttu harrastukseni parissa uintivalmentajana. Mutta kun työpaikan tai uimahallin ovet sulkeutuvat takanani, heidän täytyy pärjätä omillaan (tai ainakin ilman minua). Mitä se minun välittämiseni tai huolehtimiseni vapaa-ajalla heitä muka auttaisi. Eli ei ole minusta kiinni enää eli ei tarvitse välittää. Tunteita minulla ei juurikaan ihmisiä kohtaan ole, paitsi välillisiä.
Mielestäni elämässäni on kaikki hyvin. Ei tarvitse näytellä välittämistä rasittaville ihmisille ja saan olla rauhassa ja valita itse seurani.
Jotain on kuitenkin ollut pielessä. Toistuva keskivaikea masennus ei tule jos elämä on hyvin. Minusta tuntuu että pielessä on ollut se, että olen yrittänyt välittää. Olen yrittänyt tuntea. Ja siinä hommassa uuvuttanut itseni. Ensimmäinen masennusjakso tuli asuessani avoliitossa. Se hälveni sillä että erosin. Toinen jakso iski kun olin ollut sairaanhoitajan työssäni kaksi vuotta. Se hälveni sillä, että myönsin itselleni ettei minun tarvitse jaksaa kaikkea, ettei minun tarvitse näytellä välittäväni jos joku kuolee. Ja ettei minun tarvitse peittää omaa todellista persoonallisuuttani siihen että näyttäisin täydelliseltä työntekijältä.
Saa nähdä onko elämäni nyt oikeasti hyvin. Voi olla, että kun aloitan psykoterapian, alkaa paljastua kaikkea salattua painolastia ja huomaan että minulla onkin tunteet. Ehkä.